Sana "kekri" on vanhaa perua, ja sillä tarkoitettiin vuoden viimeistä päivää. Vanhassa maatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa kekri päätti maatalousvuoden. Kekrille ei ollut Suomessa kiinteää ajankohtaa, vaan sitä juhlittiin syksyllä satokauden päättyessä, yleensä kuitenkin Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinpäivän (loka-marraskuun vaihteessa) välisenä aikana. Kekriä saatettiin viettää samankin kylän taloissa eri ajankohtana, riippuen siitä, koska vanhan vuoden askareet oli saatu hoidetuksi loppuun.
Kekri on sadonkorjuun juhla, jota vietettiin suurilla syömingeillä ja juomingeilla. Syöminkien aikana erilaiset kekrihahmot kulkivat kylissä: kekrittäret, köyrihönttämöt tai köyripukit - joulupukin varhaiset edeltäjät - kulkivat naamareihin ja turkkeihin pukeutuneina taloissa vaatien kestitystä. Kestityksestä haukkasivat osansa myös talon vainajien henget, joille saunakin lämmitettiin ensimmäisenä. Kekriaterian pääruokana oli "kekripässi" tai "villavuona", joka oli tapana teurastaa yöllä. Kekristä alkoivat myös karjamarkkinat ja renkien ja piikojen vuoden ainoa vapaaviikko eli "römppäviikko".
Kekri mainitaan vanhoissa kirjoituksissa myös karjalaisena jumalana tai karjanhoidon haltijana. Sana juontunee Pyhästä Gregoriuksesta, joka oli karjan suojelupyhimys. Myöhemmin kekrillä, köyrillä ja keyrillä, kuten sitä kansan keskuudessa sanottiin, tarkoitettiin kirkon vainajien muistopäivän yhteydessä ollutta kansanomaista juhlaa, joka oli varsinkin maan itäosissa vielä 1800-luvulla jouluakin suurempi juhla.
